kilpirauhanen - minun tarina

Somessa on lähiaikoina käyty kuumaa keskustelua kilpirauhasen sairauksista yhteydessä liikapainoon, tai lähinnä vajaatoiminnasta ja se on kirvoittanut monenlaisia kommentteja ja myös pahaa mieltä.

Pistän oman korteni kekoon tai lusikkani soppaan tässä asiassa koska minulla on yli 8 vuoden omakohtainen kokemus liikatoiminnasta joten uskallan väittää, että tiedän siitä myös aika paljon ja mitä se pahimmillaan aiheuttaa.

Minulla todettiin toisen lapseni syntymän jälkeen kilpirauhasen liikatoiminta. Uskon, että sairaus kuitenkin puhkesi ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen koska vointini huononi pikkuhiljaa. Kärsin mm. masentuneisuudesta, äkkipikaisuudesta (tunteet heittelivät nopeasti ja saatoin räjähtää hetkenä minä hyvänsä), rytmihäiriöistä, ihoni meni elottomaksi (jotenkin oudoksi) sekä laihduin (se ei ollut positiivinen asia koska minulta katosi myös kaikki lihakset ja laihuus oli sairaan ihmisen laihuutta). Lisäksi kärsin lukuisista muista oireista joita en enää muista koska aika on kullannut muistot tai tuo aika on ollut liian traumaattinen muistettavaksi.

Kilpirauhanenhan säätelee tai on osana melkein 250 elintoimintoa. Vaikka tätä pientä perhosen muotoista rauhasta voisi luulla kovin viattomaksi ja merkittyksettömäksi ei se sitä ole ja voi aiheuttaa lukuisia oireita joita ei välttämättä osata yhdistää kyseiseen sairauteen.

Ne ketkä kärsivät tai ovat kärsinneet sairaudesta, tietävät sen tuskan puhumattakaan läheisistä ketkä joutuvat myös elämään tämän sairauden kanssa.

Palataan takaisin siihen hetkeen kun sairaus todettiin. Olin siis töissä yrittäjänä ja kesken työpäivän minulle tuli aivan hirveä olo; sydän hakkasi, pyörrytti niin etten voinut kuin maata takahuoneen lattialla. Päätin käydä mitä pikimmin verikokeissa ja näin sairaus todettiin. Toki olin kärsinyt kaikista ihmeellisistä oireista mutta nämä rytmihäiriö ja vapina pysäyttivät.

Sain lääkkeet ja oletuksena oli tietenkin, että sairaus saadaan kuriin. Eikä mitä, oireet senkuin pahenivat ja rytmihäiriöistä ja vapinasta tuli jokapäiväistä elämää. Annosten tehoaminen on hidasta koska siihen menee aikaa, että nähdään toimiiko ne vai ei.

Eikä siinä vielä kaikki; pian sairauden toteamisen jälkeen mieheni kysyi "laitetaanko lautaset silmien alle etteivät ne tipu?" (sairaushuumoria ;)) Katsoin itseäni tarkemmin peilistä ja huomasin, että silmäthän ovat vallan pullahtaneet ulos kuopistaan. Taas lääkäriin ja diagnoosina Basedovin tauti (artikkelin on kirjoittanut minua hoitanut lääkäri) joka joillekin tulee kaupan päällisinä liikatoiminnan yhteydessä.
Basedovin tautia hoidetaan kortisonilla suoraan suoneen ja minun tapauksessani ainakin usein. Hoito oli hirveää ja voin todella huonosti, iho voi huonosti ja ajattelin ettei tästä tule mitään.
Liikatoimintaakaan ei saatu kuriin vaan oireet pahenivat ja TSH arvot heittivät härän pyllyä.

Siinä vaiheessa kun elämästä tuli yhdestä päivästä selviämistä ja lopulta kun en pystynyt käsien tärinältä kirjoittamaan suljin kauppani ja pysähdyin miettimään, että mitäs nyt.
Lääkärikin ihmetteli kuinka oli näin kauan selvinnyt ilman sydänkohtausta - hyvä kysymys, sitä samaa mietin itsekin...

Vaikka voin huonosti, perhe voi huonosti niin ainoa pakokeino tästä kaikesta oli urheilu ja tarkemmin kamppailulajit (ihmettelen edelleen etten saanut sitä sydäriä kun rytmihäiriöitä oli melkein koko ajan...). Päätin käydä urheilemassa silläkin uhalla koska nämä olivat ainoita hetkiä jolloin en miettinyt sairautta. En saanut kohtausta mutta en myöskään näyttänyt sen terveemmältä vaikka kävin samaan aikaan salilla. Olin sairaan näköinen ja todella surkea ulostyöntyvine silmineni.

Viimeinen kerta kortisonihoidossa ja odotin innolla hoidon loppumista. Mutta eihän mikään ole tässä sairaudessa mennyt niinkuin strömsössä kuten ei nytkään. Kyynärtaipeeni ja käteni kun olivat jo aika arpeutuneet lukuisista vuosien pistelystä, että suoni karkasi joka kerta kun neula meni ihosta eikä kanyyliä saatu millään. Rehellisesti minua pistettiin varmasti 6-9 kertaa eikä se lopulta ollut enää mitään hellää koska sitä suonta sieltä yritettiin metsästää ja joka kerta se pirun suoni vain karkasi (mainitsen, että hoitajat olivat kyllä niin helliä ja ihania kuin tässä tilanteessa voi olla). Lopulta en vain kestänyt ja taju lähti 2 kertaa. Sairaalahenkilökunta pelästyi ja sinne tuli lääkärit ja hyvä ettei ambulanssi koska se ei ollut normaalia (ei ole normaalia, että pistetään ja ronkitaan lukuisia kertoja, vähemmästäkin sitä ihminen pyörtyy). Jouduin vielä pääkuvaan, koska minulla epäiltiin päässä jotain kasvainta tai verenkiertohäiriötä tai mitä näitä nyt on. No ei ollut ei, keho ei vain enää jaksanut.
Viimeinen kortisonihoito jäi ronkkimiseen ja päätin, että ihan sama vaikka silmät pullahtaisivat, kyllä sen kestän kunhan ei tarvitse enää joutua tiputukseen.

Melkein 4 vuotta liikatoimintaa yritettiin saada kuriin ja kun mitään ei enää keksitty ja mitkään lääkeannokset eivät auttaneet, päädyttiin leikkaukseen.
Pyysin, että koko rauhanen leikataan pois koska olihan se aiheuttanut minulle  ja perheelleni niin paljon tuskaa. Ja lääkäri sanoi ettei sitä voi leikata kokonaan ja sinne vääjäämättä jää jotain. Olin niin lyöty, että itkin pitkään hoitajalle kohtaloani ja sitä, että kannan sairautta loppuelämäni ja sitä pirun rauhasta.
Leikkaus sujui kuitenkin hyvin ja melkein koko rauhanen sieltä saatiin pois. Ei mennyt kauan leikkauksesta kun tuntui, että elämänlaatu parani 150%. Näin kaiken ruusunpunaisten lasien läpi ja olin onnellinen, että monen vuoden tuska oli ohi. Silmätkin palautuivat melkein takaisin kuoppiinsa.

Tänä päivänä yli 3 vuotta leikkauksesta, syön edelleen thyroxinia vajaatoimintaan ja tulen syömään loppuelämäni. Tällä kertaa kuitenkin lääkeannos meni kohdilleen ja olen voinut mainiosti jos ei oteta huomioon nuorta terveyskeskuslääkäriä joka oli viime vuonna sitä mieltä, että minulla on vajaatoiminta ja lääkeannosta pitää nostaa. Sanoin voivani hyvin enkä kokenut tarvetta nostaa lääkitystä. Hän ilmoitti olevansa lääkäri ja näin nyt määräävän. Tottelin ja kuukausi siitä sain taas rytmihäiriöitä ja tärinää. Palasin samaan annokseen kuin aiemmin ja oireet hävisivät.

Kilpirauhasen sairauksia vähätellään aivan liikaa ja aina verikokeista ei pystytä näkemään onko sitä vai ei. Harva lääkäri osaa tulkita oireita koska niitä on lukuisia ja monesti tyrkätään masennuslääkkeitä koska se taitaa yksinkertaisesti olla helpointa.
Tottakai monesti kilpirauhasen sairauksien taakse piiloudutaan ja ehkä otetaankin se tekosyyksi mutta kukaan muu kuin sairastava ei voi sitä tietää ja se, että sosiaalisessa mediassa helposti yleistetään on väärin. Heille jotka oikeasti kärsivät sairaudesta saattaa arvostelu ja tuomitseminen olla taas yksi naula lisää arkkuun...
Ja sanottakoon vielä se, että jos oma perhe ei pysty käsittämään tätä sairautta tai tulkitsemaan oireita niin kuinka joku ventovieras pystyy?

Tämä oli minun tarinani ja uskon, että samanlaisia löytyy monia enkä todellakaan ole se ainoa.

Toivotan kaikille kilpirauhasen sairauksista kärsiville tsemppiä. Itse sen kokeneena ja sen selätteenä tiedän tunteenne ja pystyn samaistumaan siihen tuskaan ja turhautuneisuuteen joka taustalla on.

Mutta niinkuin sanotaan NEVER GIVE UP !

Peace, love and understanding <3

https://www.youtube.com/watch?v=8WWp67DsTk4