niin Alzheimer etenee. Tuo kirottu sairaus joka nakertaa ja rappeuttaa aivot. Edessä tuska ja hämmennys ja niin monta kysymystä.
Päädyin kirjoittamaan Alzheimerista siitä syystä, että isäni on sairastanut sitä jo vuosia. Nyt tauti on edennyt siihen vaiheeseen, että liikkuminen ja ymmärtäminen on hankalaa, motoriikka ei toimi. Hän kuitenkin tunnistaa vielä ihmiset.
Se mikä on henkisesti ja fyysisesti omaisille raskasta etenkin sille läheisimmälle, on sairauden seuraava vaihe; agressiivisuus. Sairastunut tiedostamattaan lyö, potkii ja saattaa purra. Isälläni tämä purkautuu vaimoon. Et tiedä mistä se alkaa, katse menee lasittuneeksi ja alkaa kova tärinä. Hermostuneisuus on käsin kosketeltavaa.
Olin vappuna monta tuntia isäni ja hänen vaimonsa välissä valmiina pitämään kiinni, halaamassa ja puhumassa hiljaisella äänellä. Annoin puristaa kättä lujaa jos se auttaisi purkamaan pahan olon. Ei se auttanut. Hieroin tunnin niskoja ja paijasin, sekään ei auttanut kuin pysymään paikoillaan. Itketti mutten voinut näyttää sitä.
Kohtauksia ei tule joka päivä mutta kun ne tulevat, ne tulevat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Katse muuttuu ja vartalo jännittyy. Ainoa vaihtoehto on pahan kohtauksen sattuessa soittaa hätänumeroon. Annetaan rauhoittavaa ja laitetaan ehkä lepositeisiin.
Hoitokoti on yksi vaihtoehto mutta sinne ei pääse muutamaksi päiväksi jotta omainen saisi levättyä ja kerättyä voimia. Muutamaksi päiväksi pääsee silloin kun on vapaita paikkoja ja niitä ei ole usein. Ainoastaan vaihtoehtona on lopullinen siirtyminen hoitokotiin. Mutta kun kotona pärjää ajoittain, hän ei ole koko ajan agressiivinen. Onko vaihtoehtona laittaa sänkyyn makaamaan lääkittynä ja kun kohtaus nostaa päätään laitetaan siteet ettei pääse vahingoittamaan itseä tai muita... Se on vaikea päätös, koska pitää päästää irti. Vielä yritetään, tehdään kaikkemme jottei tarvitse lähteä kotoa.
Agressiivisuus on vain yksi vaihe. Toivon, että se menee nopeasti pois. Minulla on paha mieli vaimon puolesta joka on läsnä koko ajan. Elää tuskaa ja voimattomuutta. Silmistä näkyy pelko ja suru. Minulla on paha mieli isäni puolesta kun hän tiedostaa sairauden nakertavan mutta ei voi sille mitään. Minulla on paha mieli omasta puolestani kun näen isäni hiipuvan pois. Haluaisin muistaa hänet vielä terveenä.
Alzheimer on kavala sairaus jota ei soisi kenellekään. Valitettavasti itselläni, sisarellani ja meidän lapsilla on riski sairastua siihen. Isäni siskollakin on alzheimer joten riski on suuri. Toisaalta voi olla ettei kenellekään tule sitä.
Halusin kirjoittaa tästä koska elämän valinnoilla voit vaikuttaa siihen miten voit. Liiku, lepää, harjoita aivoja, syö terveellisesti, välitä itsestäsi.
Äitini sanoo, että kortit on jaettu jo syntyessään. Se on varmasti totta mutta suuntaan voi vaikuttaa. Isäni teki paljon ristisanatehtäviä ja urheili, silti hän sairastui. Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin - varmasti mutta se ei todennäköisesti olisi estänyt sairautta tulemasta. Olisiko sairaus eri valinnoilla voinut tulla myöhemmin - ehkä, ehkä ei.
Kukaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan mutta ainakin voi yrittää vaikuttaa. Silloin ei ainakaan tarvitse miettiä mitä jos..
Kaikesta huolimatta ihanaa kevättä - olkoon se aurinkoinen <3
